Klag #18

Jo muutaman Klagin ajan olen ollut mukana talkoissa samalla seuraten koirakoiden kirmailua viikonlopun yli erilaisilla agility- ja hyppyradoilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että mekin vielä joskus Viivin kanssa... Ja viime vuonna sitten päätin, että ensi kerralla ollaan valmiita. Ja niin sitten tänä vuonna ilmoitin meidät mukaan kolmelle agilityradalle.

Ajattelin, että saadaan kolme hyvää rataa tehtyä, mutta tuloksia en odottanut. Kepit on meillä aikamoinen epävarmuustekijä, joten niiltä se hylly varmaan tulisi -tai vähintään kielto tai virhepisteitä. Mutta voi hitsi, kun ei sujunut sitten oikein mikään muukaan...

Perjantain rata oli hankala, eikä siitä saanut tulosta muistaakseni kuin yksi mini ykkönen -mutta ei sen puoleen: me ei oltaisi saatu tulosta, vaikka se olisi ollut maailman helpoin. Alussa oli suorassa linjassa hyppy, pituus ja kepit. Viivi hyppäsi hypyn ja pituuden ja rallatteli keppien ohitse, kun en älynnyt sitä jarrutella... Ja siitä se show sitten alkoi. Kepeistä ei tullut sitten yhtään mitään, joten päätin jatkaa rataa suorittamatta niitä loppuun. Muutama hyppy, puomi, hyppy sujuivat (muistaakseni) hyvin, mutta sitten myöhästyin hieman ohjauksesta: Viivi häämäntyi ja tunki nokkansa iiiihanan tuoksuiseen nurmeen... Ja hetki (=ikuisuus) siinä sitten aneltiin ja innostettiin... Kunnes neiti säntäsikin täysillä keinulle, johon innoissani huusin väärän käskyn (kiipeee kiiipeee! Eli A:n/puomin käsky), ja pieni kevyt shetlantilaiseni tippui alas ennen kuin keinu ehti senttiäkään sen painosta laskea... (Me ei olla ikinä ennen tehty lentokeinua. Ei ikinä.) Hetken kai seisoin suu auki ja mietin, että kuoliko se... Mutta ei näyttänyt olevan moksiskaan ja jatkettiin (olisin pahentanut tilannetta jäämällä voivottelemaan): putki,putki, muuri, A... ja renkaan ja viimeisen hypyn ohi (?!?!?!?!) maaliin. Onneksi lentokeinusta selvittiin säikähdyksellä ja keskiviikkona on luvassa hierontaa... Mutta kaikenkaikkiaan tämä rata olisi kyllä saanut jäädä tekemättä. Nyt kun sitä näin jälkikäteen kävin läpi, niin tulihan meidän myös näköjään suoritettua monta estettä ;) Mutta. Äh. Loppuillan vietin talkoillen ja kotona olimme vasta kymmenen jälkeen. Valvoin koko yön miettien, että onko tässä harrastuksessa yhtään mitään järkeä, kun loukkaantumisen riski kuitenkin on olemassa.

Lauantaina meidän ensimmäinen rata oli iltapäivästä. Koko yön oli ollut rankkasade, joten nurmikenttä oli kuin uima-allas lätäköineen, hyllyi ja velloi askeleiden alla. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään, sillä Viivi-neiti on erittäin erittäin vesi-/lika-/ällötysvastainen... Edes nakin voimalla sitä ei saa kastelemaan itseään. Rata oli kuitenkin tosi mukava! Positiivisin mielin siis kokeilemaan. Hyppy, rengas. Renkaalta kielto (sen kanssa ei ole ennen ollut ongelmaa....). Puomi, hyppy, putki, hyppy... ja putki, jonka edessä oli lättäkkö. Ja siihen jäi tämä rata. Millään en saanut hienohelmaa sinne putkeen, joten jatkoimme hylättyä rataa keinulle, joka sujui hienosti (<3). Ja kepeille, jotka uivat lätäkössä... JA NE MENI. Kepit. Lätäkössä. Okei, vika väli jäi välistä, mutta pistetään sen veden piikkiin... Ja kun meidän ongelma on yleensä se toinen väli, joten oli enemmän kuin tyytyväinen! Hyppy, putkelle ei taaskaan voinut, kun se lätäkkö... A, pituus, hyppy. JES! Tai siis eiliseen verrattuna jes! Olin märkä kuin mikä (minähän siis en niitä lätäköitä väistänyt) ja jalat saivat kunnon mutakuorinnan. Loppuilta talkoilua, kunnes vielä yksi startti.

Viimeinen rata oli illalla vasta klo 22 kieppeillä, kun aikataulut olivat menneet aamuisen hässäkän jäljiltä ihan sekaisin (kenttä oli siis ollut aamulla IHAN veden vallassa ja toimistoteltta sortunut vesimäärän jäljiltä, sähköt pois jne....). Olin niin väsynyt, etten tajunnut enää mistään mitään, enkä näinollen kovin innokas aksailemaankaan. Varsinkaan, kun se kenttä oli edelleen vesilätäköiden valtaama. Viimeinenkin rata oli oikein kiva, mutta stoppasi meidän kohdilla kolmannelle hypylle, jossa Viivi kohtasi sen kentän ensimmäisen lätäkön. Siitä ei sitten tullut enää mitään. Otettiin kuivin putki, pari hyppyä, keinu, puomi, pituus ja maaliin. Turhautti. Väsytti. Mutta ainakin neiti tekee kontaktit hienosti, eikä keinu perjantainkaan jälkeen aiheuta kauhua.

Ennen seuraavaa Klagia treenataan siis nurmikentällä niin paljon kuin mahdollista. (En usko, että saan agilitystä kuitenkaan ikinä niin kivaa, että se voittaisi Viivin vesiällötyksen...) Meillä on yleensä agilityä tehdessä tosi kivaa yhdessä, joten tämä viikonloppu oli vähän pettymys, koska tuntui, ettei millään radalla molemmilla ollut hauskaa. Se lauantain ensimmäinen rata nyt oli vähän sinne päin, mutta... Noh, opimmepa jälleen uutta. Sunnuntai meni vielä talkoillen ja kiitin vähäisiä aivosolujani ja onneani siitä, etten ilmoittanut meitä kisaamaan enää viimeiselle päivälle. Huh.

Kesävauhdissa

Viikot vierii. Touko- ja kesäkuu menivät työharjoittelussa, kesäkuu koulutehtäviä väsätessä ja työkeikkaa tehdessä ja sama meininki jatkuu loppukesän. Vietinpä hienon viikon Kennelliiton suurleirin leiriohjaajanakin kesäkuun lopussa! Kaikki vapaa-aika on kulunut Viivin kanssa metsässä tai treenatessa agilityä/nose workia/rally-tokoa tai kouluttaessa omaa rally-ryhmää. Ensi viikonloppuna meillä on tiedossa kolme agility-starttia oman seuran Klag-kisoissa. Kepit ovat edelleen se epävarmuustekijä, mutta kisathan ovat parasta treeniä!

Olen käyttänyt paljon iltoja lukien ja opiskellen koiran rakennetta ja monia rakennekuvia on tuhrittu Paintilla viivoja piirrellessä. Nälkä kasvaa syödessä ja kiinnostus lisääntyy jatkuvasti... Keväällä kävin kasvattajan peruskurssin (en muista, olenko siitä täällä maininnut) ja ehkä joskus, hyvin pitkän ajan päästä, voisin harkita kasvattamista. Tällä hetkellä tietoa ei vielä tarpeeksi.

Viivi voi hyvin ja on nälkäinen 24/7. Turkki tippuu ja välillä tuntuu, että olen meistä se karvaisempi osapuoli. Pohjavillan rapistessa olen kuitenkin yllätyksekseni huomannut, että neitosen päällikarva alkaa olla jo huomattavasti pidempää ja tuuheampaa kuin aiemmin. Tuleekohan mun sporttiturkista sittenkin vielä joskus oikea kettupuuhka...

(c) Mari Hannuksela
(yhyy, takajalat huonosti)

Helatorstain agilityKISAT

Toiset viralliset kisat, kolmas virallinen startti. Tavoitteena lähteä hakemaan kokemusta ja suorittaa ne pirun kepit paremmin kuin viimeksi! (Takana neljän kerran pujottelukurssi Koirakoulu Vireessä, josta ollaan saatu intoa ja motivaatiota kepeille.)

Kisat olivat täällä koti-Kokkolassa, oman seuran järjestäminä ja tutulla kentällä. Päivä oli mitä mainioin: paljon aurinkoa, vähän tuulta, sopivasti lämpöä. Ratoja olisi ollut tarjolla kaksi, mutta ilmoitin meidät vain B-agiradalle. Tuomarina Anders Virtanen.

Rata oli ihan mukava, sisälsi kaikki muut esteet paitsi renkaan. Siinä oli muutama ansakohta, joita jännitin etukäteen: pituudelta putkeen, kun hyppy olisi ollut enemmän tarjoilla, hieman hankalasta kulmasta kepeille ja lopussa puomilta putkeen, kun hyppy olisi taas ollut enemmän linjassa. Nämä vaikeat hyppy-putki -erotteltuhan meni kuitenkin juuri niin kuin pitikin, mutta ohjaaja unohti ohjata koiransa suoralle hypylle?! Viivi näppäränä tarjosi takakierron ja sehän oli sitten HYL. Täysin oma moka. Tästä olisi sitten pitänyt jatkaa kepeille, mutta hämmentynyt ohjaaja aiheutti sen, että Viivi alkoi haistella maata... Hetken ajattelin, että noniin, ei tästä tule enää mitään. Mutta otin neidin haltuun ja ohjasin kepeille... JA NE MENI. HIENOSTI. Ekstaasissa maaliin! Meidän tavoite suoritettu!

Ekat viralliset agilitystartit

Ja pitkästä aikaa... Kummasti se blogin päivittely jää, kun koulut ja työt vievät kaiken ajan. Olemme vietelleet aikalailla hiljaiseloa harrastusrintamallakin juoksujen vuoksi, mutta nyt taas pikkuhiljaa takaisin itse asiaan!

Ennen juoksuja ehdittiin kuitenkin startata viralliset agissa! Kotikisat oli "helppo aloitus", eikä me oikeastaan millään odotuksilla menty. Haluttiin lähinnä kokeilla, että miltä se kisatilanne nyt tuntuu ja missä vaiheessa sitä oikeastaan mennäänkään! Startattiin siis kahdesti: agi- ja hyppyradoilla. Hyppyrata meni oikeasti todella hienosti ja olisi voinut ollut pyöreä nolla, mutta... ne kepit. Niitä tahkottiin HYLyn verran. Viivi muisti, että kepit kuuluu kävellä ohi reunoja haistellen ;) Itse ensin syytin sitä, että keppien ympäriltä hallin pohja oli haravoitu ja siksi se piti niin tarkkaan nuuhkia, mutta ehkäpä kyseessä on kuitenkin vain epävarmuus keppejä kohtaan. Sama keppien tahkoaminen nimittäin jatkui hyppyradalla, joka nyt oli muutenkin ihan kamalaa katseltavaa... Kun omat ohjaustaidot ovat vielä puutteelliset, on todella hankalaa yrittää pysyä nopean koiran tahdissa. Molemmilta radoilta siis tuloksena HYL ja kotiläksyksi kepit.

Nyt olemmekin sitten ilmoittautuneet oikealla keppien tehokurssille paikallisen agilitymestarin oppiin. Tulossa huhti-toukokuun aikana on 4x50min treeniä ja olen oikein luottavainen, että tämä este on tehty voitettavaksi! Seuraavaa starttia haaveilen kotikisoihin helatorstaina, mutta katsotaan nyt miten käy.

(C) Mari

(C) Mari

 Kevät on vihdoinkin saapunut tänne Kokkolaan ja aurinko alkaa tuoda piristystä tähän niin pitkään jatkuneeseen harmauteen ja pimeyteen. Jiihaa!

Viivi, Oliver & Kasper (C) Mari

Onneton Ohjaaja

Talvi kolkuttelee ovelle. Tällä viikolla on alkanut olla yöpakkasia, eilen ja tänään pakkasta on riittänyt myös aamuun ja iltaan. Kouluun on pitänyt pyöräillä nenä punaseina ja tänään kaivoin varastosta toppavermeet esille. Saisiko viilentynyt ilma vihdoin Viivin turkinkin kasvamaan (olen jostain ollut lukevinani, että shelteillä on runsas turkki xD )...?

(c) Mari

(c) Mari

Lähestyvästä talvesta kertoo myös vaihtunut treenikausi. Uudet treeniajat pyörähtivät käyntiin tällä viikolla ja tästä lähtien meillä on agility ja nose work perjantaisin, sunnuntaisin rally-toko. Aloitan itse kouluttamaan rallyn alkeiskurssia sunnuntaisin ennen omaa treenivuoroa.

Rallysta sen verran, että olen suoraan sanoen tympääntynyt. Liikkeet sujuvat (voittajankin), mutta kisatilanteissa vire on joko hukassa tai katossa. Tämän vuoksi olen välttänyt virallisia kisoja viimeiseen saakka. Jostain syystä (tyhmä minä!!) ilmoitin meidät kuitenkin 18.10. pidettäviin mittelöihin. Tuomarina toimii Hannele Pirttimaa, joka ei kai ole löysimmästä päästä. Millaisia kisarutiineja muilla on ennen radalle astumista? Millä saatte koiran toimimaan, kun itseä jännittää?

Agilityssäkin ohjaaja tökkii. Olemme ottaneet osaa muutamiin mölleihin, joissa Viivi on toiminut todella hienosti (lukuunottamatta ihan ensimmäistä kertaa, joka meini kesken radan haisteluksi)! Tämä sheltti-tykinkuula on niin nopea, että en millään ehdi ohjata sitä. Muut ohjaajat ovat jolkotelleet koiriensa rinnalla ja näyttäneet, että "menepäs tuosta." Minä taas yritän kilometrin päästä karjua, että "PUTKEEEEN!!" ... ja tietysti Viivi menee väärään päähän, kun en ehdi millään näyttää kumpaan. JA TÄTÄ RATAA. Huoh. Positiivisena Sanottakoon, että Viivi hakee esteitä ja irtoaa todella hienosti.

...Ja sitten on ne kepit. Niitä hinkkaamme. Meidän instagramista löytyy (viivithesheltie) videonpätkiä weave 2x2 tekniikasta, jolla muutama tuttu on saanut hyvät kepit aikaan, mutta toistaiseksi olemme päässeet vasta vaiheeseen 2. Syytettäköön jälleen allekirjoittanutta, joka on raatanut koulutehtävien parissa, istunut koulussa ja ei ole löytänyt sopivaa treenipaikkaa ei-automatkan päästä.

(c) Mari

Ensi viikolla on syysloma (itsenäisen opiskelun viikko siis), jonka aion kyllä omistaa Viiville ja koirailulle kokonaan. Mikään ei ole parempaa kuin tuon karva(ttoman)kuonon kanssa puuhaaminen <3

Ps. Eilen käväisimme lihashuoltokurssilla, josta jäi käteen uusiakin oppeja. Palaan aiheeseen myöhemmin!

Hyvää syyslomaa!

(c) Mari

Agilityinen kuvapläjäys

Kuvat Sievin agility-mölleistä 26.8.2015

(c) Hanna

Diipadaaba, liibalaaba

Viikot vierii hurjaa vauhtia. Kesäpäiviä ollut vasta yksi. Toivottavasti saataisiin vielä vähän helteitä elokuulle.

Olemme viettäneet hiljaiseloa harrastusrintamalla. Osallistuimme rally-tokokisoihin (eka AVO), joka meni plörinäksi. Neitosta ei kiinnostanut tehdä yhteistyötä, lähinnä katsella ympärilleen ja vähän jolkotella edelläni. Kaksi kympin virhettä (ylimäärinen pyörähdys, rintamasuunnan rikkoutuminen) ja sehän oli siinä. Treeneistä on ollut taukoa muutama viikko, sillä on seuramme perinteinen kesäloma. Kun treenit jälleen pölähtävät käyntiin, kuvioihin astuu uutena aluevaltauksena nose work!

Viime viikolla piipahdimme mätsäreissä saaden sinisen nauhan ja sijoittumatta. Nauhakehä meni sen verran hienosti, että olisin meille sijoittumisen suonut, mutta...  Kaikkea ei voi saada.

Tänään olimme agility-koulutuksessa harjoittelemassa valssia. OLI AIVAN HUIPPUA! Agility on tullut meidän elämäämme jäädäkseen, se on varmaa! (Niin kauan kuin se on molemmista näin kivaa!) Ensi viikolla mahdollisesti tiedossa meille toiset möllit.

Isoimpana asiana tässä on varmaan ollut viime viikolla tehty muutto. Nyt meillä on Viivin kanssa vähän enemmän tilaa hengittää -ja hallikin on peräti puoli kilometriä lähempänä (hehheh). Viivi on tykästynyt uuteen asuntoon kovasti, sillä nyt kiusanamme ei enää ole kerrostaloasunnon rappukäytävästä kuuluva jatkuva melu ja pauke.

Pitkään mielessä muhinut ajatus toisesta sheltistä alkaa tuntua päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Olisi aivan ihanaa, että Viivillä olisi kaveri, joka puhuu samaa kieltä!

Lämpimiä päiviä odotellessa muutama Marin nappaama kuva...

Koiran elekielestä voi päätellä yhtä ja toista.

"Hyi saasta..."

Tokotreenit takapihalla. Viivi, Kasper, Oliver, Seri, Keiju.

Mölliaksaa

Matkamme agilityn maailmassa on ollut varsin kirjava. Alku sujui hyvin. Uskomattoman hyvin. Viivi oli luonnonlahjakkuus. Tuo karvakerä olisi voinut skipata alkeisryhmän kevyesti -tosin omistaja olisi joutanut alkeiden alkeisiin.

Joulun jälkeen tapahtui kuitenkin jotain. Viiviä ei enää innostanut, eikä kiinnostanut hyppiä esteitä ja juosta putkia nakin toivossa. Sen sijaan neitokainen teki yhden esteen ja lähti sitten haistelemaan omia reittejään. Toinen este. Omat reiti ja hajut. Kolmas este. Nenä maahan. JNE. Alunperinkään en suunnitellut tai haaveillut mitään SM-uran tapaista, mutta lupaavan alun jälkeen olin kyllä jo alkanut haaveilla, että kisoissa voisi joskus näyttäytyäkin.

En usko, että kyseessä olisi jokin kiputila. Neitokainen kyllä pinkoo ja painii, minkä jaloistaan pääsee, eikä sen käytöksessä ole muuten ollut mitään outoa, Ja oikean moodin löytyessä aksakin sujuu hienosti! Luulen, että  edessä häämöttävät juoksut saavat jo päätä pyörälle ja nenän kohti maata. Tai sitten Viiviä turhauttaa minun heikot ohjaustaitoni.

Rata oli helppo, mutta PITKÄ

Tilaisuuden tullessa kohdalle, ajattelin repäistä ja osallistua mölliagilityyn. Yllätys oli positiivinen! Itsehän jäin jo toisella esteellä jälkeen ja Viivi joutui odottelemaan minua näyttämään seuraavaa estettä. Putkille neitokainen irtosi aivan mahtavasti, A oli täydellinen, samoin kuin pituus. Hieman liian nopeana (tai ehkä ohjaaja oli liian hidas) shetlantilainen ehti kiertää muutaman hypyn ympäri ennen kuin ehdin näyttää, mistä suunnasta se kuuluu hypätä. Lopputulos oli minien toinen sija!










Olipas se kivaa! Agility siis. Ihan varmasti tullaan vielä kisaamaan -virallisestikin. Nyt vain toivon, että Viivin into löytyy uudelleen (tänään sitä löytyi vaikka muille jakaa) ja että itse oppisin taitavammaksi ohjaajaksi. JIIHAA! (Kiitos Astalle kuvista!)

Tavoitteita

Ajattelin laittaa ylös tavoitteita tälle vuodelle. Blogit ovat nyt näitä täynnä, mutta haluan tehdä tämän ihan itseäni varten tännekin. On kiva vähän miettiä, että mitä tulevana vuonna voisi saavuttaa... Ja katsella sitten taas vuoden lopussa miten kävi. Nämä mitkään eivät ole mitään "pakkopakkoja", vaan ajatuksia siitä, mitä olisi mukava saavuttaa ja kokeilla.

Viivi
- Korkataan viralliset toko-kisat ja suoritetaan TK1 ennen sääntöjen muuttumista. Salaisena haaveenaa ykkösruusuke, mutta mutta....
- Ainakin yksi AVO-rally, toivotavasti enemmän. RTK2 olisi tietysti mukava saavuttaa, mutta tästä ei oteta tänä vuonna mitään paineita. Haluan enemmän keskittyä kasaamaan TK1:n kokoon. Ehkä sitten elokuusta lähtien keskitymme rallyyn, kun tokon säännöt muuttuvat?
-Temppuja temppuja!
- Ainkakin yhdet agi-epikset!
- Hieman monipuolisempi ruokavalio, mukaan enemmän raakaa
- Keskitytään pitämään hyvää huolta lihaksista: alku- ja loppuverryttelyjä, venyttelyä jne. Yritetään keksiä, miksi takapää menee niin helposti jumiin... Yritän päästä edes jollekin lyhyelle kurssille koirahierontaa koskien
-Paljon koirakavereita ja metsässä lenkkeilyä!
-Sisarusten taapamista
-uusien erirotuisten ja -kokoisten koirien kanssa leikkiminen
-Noutokapulajuttuja 
-Näyttelystä edes EH...
-ERKKARIT!
-Haukkuminen pois...
-Lepoa, rentoutumista, rapsuttelua

Minä
-Lupaan pitää itsestäni hyvää huolta, syödä monipuolista ruokaa (jäätelöä unohtamatta! ;) ) ja kohottaa fyysistä kuntoa. Jaksaisi pysyä agissa koiran mukana...
-Käydä vapaaehtoistyössä vanhainkodissa
-Kokeilla pilatesta/body balancea/joogaa
-olla stressaamatta liikaa koulusta tai mistään muustakaan...
-Pysyä positiivisena
-Käydä autokoulu?
(-Edetä pennunhankinnassa ajatuksesta konkreettisempiin toimiin?? Varmistua siitä, koska olisi hyvä aika, mistä/mistä yhdistelmästä pentu ja missä vaiheessa Viivi olisi valmis jne...)
-Uusi asunto
-LUPAAN PESTÄ VIIVIN HAMPAAT USEAMMIN KUIN KERRAN VIIKOSSA! Ainakin yritän muistaa...
-Pitää extra-hyvää huolta rakkaasta karvaturrista <3

Näitähän keksis... No, saa nähdä miten käy, mutta ainakin omat tavoitteeni on suhteellisen helppoja toteuttaa. Nyt vaan iloisilla mielillä uutta vuotta kohti!

Vuosikatsaus 2014

Match show't
Kokkola 2.7.2014 - SIN, ei sijoitusta
Rautio 5.7.2014 -SIN3
Kaustinen 7.7.2014 -SIN3
Sievi 17.7.2014 -PUN, ei sijoitusta
Kokkola 23.8.2014 -SIN, ei sijoitusta
Kokkola 24.8.2014 - SIN, ei sijoitusta
Kokkola 29.11.2014 -PUN3
Kannus 13.12.2014 - SIN, ei sijoitusta

Näyttelyitä
Kokkola KV, Erkkarit
Itse olin turistina näyttelyissä myös Seinäjoella ja Jyväskylässä 


Harrastuksia
RTK1, möllitokoja, agilityä

                                                                                        


Alkuvuosi 2014 toi mukanaan uuden naapurin, Kasperin, josta on kehkeytynyt Viivin mahtava leikkikaveri! Paljon on tultu metsässä rämmittyä ja takapihalla painittua.

Alkuvuodesta saatiin nenäpunkki ja kesällä Viivi kärsi ripulista. Oikean ruoan löytyminen oli hankalaa. Lopulta Applaws oli neidille sopiva merkki ja lääkärin antama antibioottikuuri helpotti vatsaa. Neiti painoi alimillaan vain 4,8kg jatkuvan ripulin takia, mutta painoa saatiin kerättyä melko nopeaan tahtiin n. 1,5kg. Nyt painoa n. 6,3 kg ja korkeutta 34,5 cm virallisella säkämitalla mitattuna! Kesällä kävimme myös hierojalla ja fysioterapeutilla takapään jumiulun takia, mutta apu löytyi jäsenkorjaajalta, joka niksautti jonkin (???) jälleen paikoilleen. Virallisissa terveystutkimuksissa Viiville julistettiin B/B lonkat ja 0/0 kyynärät, sekä terve sydän, silmät ja polvet.

Huhtikuussa juhlittiin Oliverin ja Viivin synttäreitä!
(vasemmalta: Taavi, Viivi, Oli, Kasper)

Agilityn harrastamisen aloitimme syksyllä. Laji on Viiville erityisen mieluinen! Itsekin olen innoissani, mutta tässä täytyy mutustella jonkin verran maitorahkaa ja pähkinöitä ennen kuin edes haaveillaan kisaamisesta tai 'vakavammasta' harrastamisesta. Tällä hetkellä ihan vain hauskanpitoa -ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Katsellaan! Kävimme myös lyhyen pallopaimennuskurssin. Niin ja kävimmehän myös paimentamassa OIKEITA lampaita!

Olemme treenanneet paljon uusia temppuja (vadilla pyörimistä, ovien sulkemista, nenän raapimista ja ties mitä...) sekä TOKOa ja rally-tokoa. Kesällä olimme mukana hieman vaativammassa tokoryhmässä ja syksy meni perustokossa.

Vippe pääsi myös ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Ruotsiin!

Syksyn ajan vedin yhdessä Marin kanssa koirien aktivointiryhmää kerran viikossa. Kurssi loppui jouluun -toisaalta helpottavaa, toisaalta harmittavaa! Saimme paljon kiitosta, ja nautin riemusta, jonka monet löysivät oman koiransa kanssa kurssimme ansiosta. Loppua kohden alkoivat jo ideat loppua, joten nyt on hyvä pitää hetki taukoa ja kasata uusia ajatuksia. Ehkä pidämme kurssin uudelleen joskus?

Ja tulihan minusta vihdoin myös ylioppilas!

(C) Kirsi

Olen kiitollinen ja onnellinen tästä vuodesta, ensimmäisestä kokonaisesta vuodesta rakkaan koirani kanssa! 

     ...ja kiitollinen niistä ihanista ihmisistä, jotka Viivi on tullessaan tuonut elämääni :)

Agilitystä

Ilmoitin Viivin jo aivan vauvana agilityn alkeisryhmään. Täällä päin ryhmiin on kuitenkin jonotettava ainakin vuosi, sillä alkeisryhmille ei meinaa löytyä halukkaita kouluttajia. Nyt vihdoin, yli vuoden odotuksen jälkeen, olemme päässeet mukaan agilityn maailmaan! Takana kolmet harjoitukset.

Viivi tykkää lajista aivan mielettömästi. Ja se on älyttömän taitava. Minä olen vielä tumpelo ohjauksessa ja hädin tuskin ymmärrän koko lajista mitään muutakaan. Tänään vietin pari tuntia seuramme järjestämissä kisoissa työntekijänä ja tunsin itseni erittäin tietämättömäksi. ("Toinen sija tuloksella viisi!" Häh? Viisi? Mitä se tarkoittaa?)

Minua kuitenkin pelottaa. Niin mukava harrastus kuin agility onkin,  se on älyttömän raskasta koiralle fyysisesti. Minua pelottaa, että saan rikottua rakkaan ystäväni tällä harrastuksella. Liian monta kauhutarinaa olen kuullut.. Vaikka Viivi aksasta nauttiikin, teenkö sille karhunpalveluksen harrastamalla tätä sen kanssa?

Parhaiten vammojen syntyjä ehkäisen tietenkin huolellisilla lämmittelyillä ja jäähdyttelyillä. Treenaamme vain kerran viikossa, silloinkin maltilla, enkä suunnittele mitään SM-joukkueeseen pääsyä. Mieluusti välttelisin puomia, A:ta ja keinua kokonaan, ja rukoilen että Viivi mitataan miniksi, rajalla kun on. Medien ja maksien esteet ovat aivan liian korkeita! Minusta on hullua että koirilta (oli ne sitten minkä kokoisia vaan) vaaditaan niin korkeita hyppyjä. Miksei rima voisi olla alempana kaikille? 

Tämän päivän kisoja katsellessa aloin kuitenkin tuntea valtavaa poltetta päästä itsekin kisailemaan. Miksi? Kaikilla oli niin kivaa! Kaikki tulevat juttuun keskenään ja eponnistumisille voi nauraa. Kun onnistuu, sitä juhlistetaan yhdessä kanttiini-kahveilla. Ei haittaa, vaikka suoritus menee hylätyksi, sillä tarkoitus on kuitenkin vain pitää hauskaa ja tehdä yhdessä koiran kanssa. Tai ainakin se sen tarkoituksen pitäisi olla... Agility on koiran leikkiä. Ja sellaisena se pitäisi pitää. Sellaisena, että sekä koiralla että ohjaajalla on hauskaa!

Elämäni toisissa agility-treeneissä meille opetettiin puomia. Se ei kyllä mennyt ihan putkeen, kouluttajalta nimittäin. Hän laittoi namin namialustalle puomin toiseen päähän ja käski päästää koiran juoksemaan puomia pitkin sen luo. Tuloksena esteeltä tippuivat sekä pieni pinseri että eräs sheltti ja Viivi keksi, että esteeltä kannattaa hypätä kesken pois. Kyllä, sieltä ylhäältä ja korkealta... Lähdin treeneistä kivi vatsassa ja möykky rinnassa. En halua enää. Monta keskustelua myöhemmin (sekä ryhmäläisten että muiden lajia harrastavien kanssa) sain varmistuksen sille, että kouluttaja oli lähteny liikkeelle ihan väärin. Hänelle vietiin palautetta ja itse sain paljon uusia vinkkejä puomin oikeaan treenaamiseen. Silti takaraivoon jäi kytemään pieni pelon siemen, että mitä jos jonain päivänä tässä käy vielä huonosti.

Ja täytyyhän agi-koiralla olla BOT!

 Mutta tästä lähdetään hitaasti etenemään. Ehkä jossain vaiheessa kisaamme mölleissä, ehkä virallisissa. Tärkeintä minulle kuitenkin on, että menemme Viivin ehdoilla. Tyttönen on minulle tärkeintä maailmassa! Jos jossain vaiheessa huomaan, että minä olen enemmän innoissani kuin koira, on aika lopettaa.