ICE - in case of emergency

Eilinen oli opettavainen päivä koiranomistajan näkökulmasta. Pitkän koulupäivän jälkeen käväisin kotona lenkittämässä Viivin ja syömässä pikaisen päivällisen. Minulla oli vielä pakollisia asioita hoidettavana, joten poistuin kotoa vielä 45:ksi minuutiksi. Kotiin palatessa suunnittelin sohvalle löhähtämistä, mutta vastassa olikin korviaan luimuttava ja vaisu Viivi. Mitä nyt?

Viivi oli raahannut koulureppuni eteisestä olohuoneeseen ja levittänyt sen sisältöä lattialle. Riiviö oli kaivanut sivutaskusta purkkapussin, ja muutaman kerran puraistuja purkkatyynyjä lojui pitkin lattiaa. Vastassa oli myös paloiteltu rusinapaketti ja Bis Bis -lakun tyjät kuoret. Evästykset olivat olleet vetoketjun takana... Miten ihmeessä ne oli taiteiltu ulos?

Paniikki.

Kaikki tietävät, että xylitol on vaarallista koirille. Ensimmäiseksi hätä oli suurin, kun en tiennyt kuinka monta tyynyä Viivi oli syönyt. Purkkapussi oli ollut vajaa, enkä osannut arvioida montako sieltä oli mahdollisesti kadonnut. Pussissa oli jäljellä vielä kourallinen, lattialla pureskeltuja paloja oli viisi kappaletta.

Myös rusinat luokitellaan vaaralliseksi ruoka-aineeksi koirille. Kyseisessä rusinapaketissa oli ollut 14gr. Mikä annostus on koirille vaarallinen? Riittäisikö yksi rusina tappamaan 6,7 kg painavan sheltin?

Ensitöikseni yritin oksettaa Viiviä tunkemalla sormet sen kurkkuun. Tuloksetta. Seuraavaksi aloin pyöritellä suolapalloa, mutta senkään laittaminen nieluun ei saanut oksennusrefleksiä aikaiseksi. Siitä seurasi miljoona soittoa eläinlääkäreille, kiroilua, paniikkia, kavereiden konsultointia. Yksi lääkäreistä oli Norjassa, kaksi ei vastannut ja päivystävän eläinlääkärinkin numero sanoi vain tuut tuut.

Kun päivystävä vastasi viimein, hän käski vain tarkkailla. Hän olisi vastaanottanut vain mikäli ilmenee vakavia oireita (mitä hittoa, eikö siinä vaiheessa olisi jo myöhäistä...).

Ihana autollinen ystäväni siis saapui meille (minua) Viiviä tarkkailemaan. Onni on ystävät, jotka ovat aina valmita auttamaan, kun hätä on suuri! Järkeilyn jälkeen totesimme, että luultavasti Viivi ei ollut syönyt yhtäkään purkkaa kokonaan, vaan oli maistellut muutamia, todennut pahaksi ja jättänyt lattialle. Kai se olisi vetäissyt koko pussin, mikäli maku olisi miellyttänyt? Loppujen lopuksi tilanteesta siis selvittiin säikähdyksellä ja Viivikin palautui nopeasti omaksi itsekseen.

Pointtina tässä tekstissä oli se, että valmistautukaa hätätilanteisiin. Ne eivät tule kello kaulassa, vaan juuri silloin kun vähiten odottaa. Tässä muutama asia, jotka on hyvä tehdä etukäteen:

1) Tallenna puhelimeesi kaikkien mahdollisten eläinlääkärien numerot, ei vain sen tutun ja turvallisen. Joskus on tilanne, jolloin lääkäriä ei voi valita, vaan mennään sinne minne pääsee. Paniikissa numeroiden selaileminen netissä vie turhaan kalliita minuutteja
2) Harjoittele suolapallon tekemistä oksettamista varten  - tai lue ainakin netistä ohjeet
3) Selvitä ensihoito-ohjeet yleisimmistä koiriin liittyvistä tapaturmista (xylitolin syöminen, ampiaisen pisto, käärmeen puraisu, terävän esineen syöminen jne). Esimerkiksi kyytabletti on hyvä leikata annospaloiksi jo valmiiksi kaappiin odottamaan, ettei sitten tositilanteessa tarvitse alkaa laskemaan, paljonko tabletista pitää minkäkin painoiselle koiralle antaa. (Tosin kyytabletin anatmisesta ollaan vähän eri mieltä [onko hyötyä vai ei]).

Tässä vielä hoito-ohje, mikäli koira syö xylitolia:
Xylitolin vaarallisuus perustuu siihen, että se laskee yllättäen koiran veresokeria. Verensokerin raju lasku saattaa johtaa jopa kuolemaan. Koiralle on siis juotettava sokerivettä ja annettava pieniä annoksia ruokaa vielä usean tunnin ajan xylitolin syömisestä, noin puolen tunnin välein. Mikäli xylitolin syömisestä on 30min tai alle, kannattaa yrittää oksettaa koiraa esim. suolan avulla. Suolalla oksetusta saa yrittää vain kerran!! Huolestua täytyy, mikäli koira alkaa olla unelias, sen tajunnantaso laskee ja/tai se oksentelee. Jo yksi purukumi saattaa olla vaarallinen pienelle koiralle.

Jonkin nettilähteen mukaan 3g/kg rusinoita olisi hengenvaarallinen annos, toinen lähde heitti määräksi paljon suuremman luvun ja kolmas väittää, ettei rusinoiden edes ole todistettu olevan haitaksi. Viivi mussutti 14gr, ja tiukimman lähteen mukaan sille hengenvaarallinen annos olisi (3x6,7=)20,1 grammaa. Tänä aamuna neitonen kakkasi rusinat kokonaisina ulos, joten ehkä niistä ei edes loppujenlopuksi ollut mitään vaikutusta? Onni on ahmattikoira, joka hotkii kaiken pureksimatta ;)

Niin, ja se viimeinen opetus... Vaikka olisit voinut huoletta jättää ruokaa pöydille, tasoille laukkuun tms, älä jätä enää. Ikinä ei voi tietää, milloin koira keksii uuden tempun. Minunkin koulureppuni on lojunut lattialla koko Viivin eliniän, eikä se ole sitä ikinä edes vilkaissut. Sitä paitsi, kuka arvaisi että koiralle kelpaa vanhentuneet rusinat ja kääreissä oleva lakupatukka? Tai mentholin makuinen purukumi? Ja kun se reppu vielä oli kiinni...

Ennakointi ei ole tyhmyyttä, päinvastoin. Nyt kaikki tallentamaan ne lekurin numerot puhelimeen, hopi hopi!!

Viikonloppuja!

Viivi oli muutaman päivän ankaran ripulin kourissa, mutta nyt jo helpottaa. Syynä ripuliin oli vatsaan juuttunut luunpala, joka onneksi tuli oksennuksen mukana ulos...  Mutta mitä jos ei olisikaan tullut? Missä vaiheessa sitä olisi osannut hakeutua lääkäriin?

Onneksi selvisimme säikähdyksellä, ripulilla, oksentelulla, päivän paastolla ja Canikurilla. Kyllä se helpottaisi elämää, jos nämä karvakaverimme osaisivat sanoa, mikä on hätänä. Aivan uskomatonta, että koiran herkkuluusta voi irrota peukalon kokoinen luunpala!! Onko muille koskaan käynyt niin? Uskaltaa tässä syöttää enää mitään muuta kuin puuroa.. tai no, voihan siihenkin tukehtua...

Tänään seikkailimme lumihangessa koirakavereiden kera. Lumi pakkuuntuu ikävästi Viivin tassujen väliin ja tämähän on neidin mielestä kovin kiusallista... Muuten lumi olisi hänenkin mielestään oikein kiva juttu. Mutta ainakin minä nautin lumesta ja talvesta kovasti juuri nyt: paljon parempi vaihtoehto kuin kura ja pimeys!!

(c) Mari

HYVÄÄ JA NENÄKÄSTÄ VIIKONLOPPUA! (nenäpäivä... ;) )

Agilitystä

Ilmoitin Viivin jo aivan vauvana agilityn alkeisryhmään. Täällä päin ryhmiin on kuitenkin jonotettava ainakin vuosi, sillä alkeisryhmille ei meinaa löytyä halukkaita kouluttajia. Nyt vihdoin, yli vuoden odotuksen jälkeen, olemme päässeet mukaan agilityn maailmaan! Takana kolmet harjoitukset.

Viivi tykkää lajista aivan mielettömästi. Ja se on älyttömän taitava. Minä olen vielä tumpelo ohjauksessa ja hädin tuskin ymmärrän koko lajista mitään muutakaan. Tänään vietin pari tuntia seuramme järjestämissä kisoissa työntekijänä ja tunsin itseni erittäin tietämättömäksi. ("Toinen sija tuloksella viisi!" Häh? Viisi? Mitä se tarkoittaa?)

Minua kuitenkin pelottaa. Niin mukava harrastus kuin agility onkin,  se on älyttömän raskasta koiralle fyysisesti. Minua pelottaa, että saan rikottua rakkaan ystäväni tällä harrastuksella. Liian monta kauhutarinaa olen kuullut.. Vaikka Viivi aksasta nauttiikin, teenkö sille karhunpalveluksen harrastamalla tätä sen kanssa?

Parhaiten vammojen syntyjä ehkäisen tietenkin huolellisilla lämmittelyillä ja jäähdyttelyillä. Treenaamme vain kerran viikossa, silloinkin maltilla, enkä suunnittele mitään SM-joukkueeseen pääsyä. Mieluusti välttelisin puomia, A:ta ja keinua kokonaan, ja rukoilen että Viivi mitataan miniksi, rajalla kun on. Medien ja maksien esteet ovat aivan liian korkeita! Minusta on hullua että koirilta (oli ne sitten minkä kokoisia vaan) vaaditaan niin korkeita hyppyjä. Miksei rima voisi olla alempana kaikille? 

Tämän päivän kisoja katsellessa aloin kuitenkin tuntea valtavaa poltetta päästä itsekin kisailemaan. Miksi? Kaikilla oli niin kivaa! Kaikki tulevat juttuun keskenään ja eponnistumisille voi nauraa. Kun onnistuu, sitä juhlistetaan yhdessä kanttiini-kahveilla. Ei haittaa, vaikka suoritus menee hylätyksi, sillä tarkoitus on kuitenkin vain pitää hauskaa ja tehdä yhdessä koiran kanssa. Tai ainakin se sen tarkoituksen pitäisi olla... Agility on koiran leikkiä. Ja sellaisena se pitäisi pitää. Sellaisena, että sekä koiralla että ohjaajalla on hauskaa!

Elämäni toisissa agility-treeneissä meille opetettiin puomia. Se ei kyllä mennyt ihan putkeen, kouluttajalta nimittäin. Hän laittoi namin namialustalle puomin toiseen päähän ja käski päästää koiran juoksemaan puomia pitkin sen luo. Tuloksena esteeltä tippuivat sekä pieni pinseri että eräs sheltti ja Viivi keksi, että esteeltä kannattaa hypätä kesken pois. Kyllä, sieltä ylhäältä ja korkealta... Lähdin treeneistä kivi vatsassa ja möykky rinnassa. En halua enää. Monta keskustelua myöhemmin (sekä ryhmäläisten että muiden lajia harrastavien kanssa) sain varmistuksen sille, että kouluttaja oli lähteny liikkeelle ihan väärin. Hänelle vietiin palautetta ja itse sain paljon uusia vinkkejä puomin oikeaan treenaamiseen. Silti takaraivoon jäi kytemään pieni pelon siemen, että mitä jos jonain päivänä tässä käy vielä huonosti.

Ja täytyyhän agi-koiralla olla BOT!

 Mutta tästä lähdetään hitaasti etenemään. Ehkä jossain vaiheessa kisaamme mölleissä, ehkä virallisissa. Tärkeintä minulle kuitenkin on, että menemme Viivin ehdoilla. Tyttönen on minulle tärkeintä maailmassa! Jos jossain vaiheessa huomaan, että minä olen enemmän innoissani kuin koira, on aika lopettaa.