Viivi tykkää lajista aivan mielettömästi. Ja se on älyttömän taitava. Minä olen vielä tumpelo ohjauksessa ja hädin tuskin ymmärrän koko lajista mitään muutakaan. Tänään vietin pari tuntia seuramme järjestämissä kisoissa työntekijänä ja tunsin itseni erittäin tietämättömäksi. ("Toinen sija tuloksella viisi!" Häh? Viisi? Mitä se tarkoittaa?)
Minua kuitenkin pelottaa. Niin mukava harrastus kuin agility onkin, se on älyttömän raskasta koiralle fyysisesti. Minua pelottaa, että saan rikottua rakkaan ystäväni tällä harrastuksella. Liian monta kauhutarinaa olen kuullut.. Vaikka Viivi aksasta nauttiikin, teenkö sille karhunpalveluksen harrastamalla tätä sen kanssa?
Parhaiten vammojen syntyjä ehkäisen tietenkin huolellisilla lämmittelyillä ja jäähdyttelyillä. Treenaamme vain kerran viikossa, silloinkin maltilla, enkä suunnittele mitään SM-joukkueeseen pääsyä. Mieluusti välttelisin puomia, A:ta ja keinua kokonaan, ja rukoilen että Viivi mitataan miniksi, rajalla kun on. Medien ja maksien esteet ovat aivan liian korkeita! Minusta on hullua että koirilta (oli ne sitten minkä kokoisia vaan) vaaditaan niin korkeita hyppyjä. Miksei rima voisi olla alempana kaikille?
Tämän päivän kisoja katsellessa aloin kuitenkin tuntea valtavaa poltetta päästä itsekin kisailemaan. Miksi? Kaikilla oli niin kivaa! Kaikki tulevat juttuun keskenään ja eponnistumisille voi nauraa. Kun onnistuu, sitä juhlistetaan yhdessä kanttiini-kahveilla. Ei haittaa, vaikka suoritus menee hylätyksi, sillä tarkoitus on kuitenkin vain pitää hauskaa ja tehdä yhdessä koiran kanssa. Tai ainakin se sen tarkoituksen pitäisi olla... Agility on koiran leikkiä. Ja sellaisena se pitäisi pitää. Sellaisena, että sekä koiralla että ohjaajalla on hauskaa!
Elämäni toisissa agility-treeneissä meille opetettiin puomia. Se ei kyllä mennyt ihan putkeen, kouluttajalta nimittäin. Hän laittoi namin namialustalle puomin toiseen päähän ja käski päästää koiran juoksemaan puomia pitkin sen luo. Tuloksena esteeltä tippuivat sekä pieni pinseri että eräs sheltti ja Viivi keksi, että esteeltä kannattaa hypätä kesken pois. Kyllä, sieltä ylhäältä ja korkealta... Lähdin treeneistä kivi vatsassa ja möykky rinnassa. En halua enää. Monta keskustelua myöhemmin (sekä ryhmäläisten että muiden lajia harrastavien kanssa) sain varmistuksen sille, että kouluttaja oli lähteny liikkeelle ihan väärin. Hänelle vietiin palautetta ja itse sain paljon uusia vinkkejä puomin oikeaan treenaamiseen. Silti takaraivoon jäi kytemään pieni pelon siemen, että mitä jos jonain päivänä tässä käy vielä huonosti. |
| Ja täytyyhän agi-koiralla olla BOT! |
Mutta tästä lähdetään hitaasti etenemään. Ehkä jossain vaiheessa kisaamme mölleissä, ehkä virallisissa. Tärkeintä minulle kuitenkin on, että menemme Viivin ehdoilla. Tyttönen on minulle tärkeintä maailmassa! Jos jossain vaiheessa huomaan, että minä olen enemmän innoissani kuin koira, on aika lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti