Joulun jälkeen tapahtui kuitenkin jotain. Viiviä ei enää innostanut, eikä kiinnostanut hyppiä esteitä ja juosta putkia nakin toivossa. Sen sijaan neitokainen teki yhden esteen ja lähti sitten haistelemaan omia reittejään. Toinen este. Omat reiti ja hajut. Kolmas este. Nenä maahan. JNE. Alunperinkään en suunnitellut tai haaveillut mitään SM-uran tapaista, mutta lupaavan alun jälkeen olin kyllä jo alkanut haaveilla, että kisoissa voisi joskus näyttäytyäkin.
En usko, että kyseessä olisi jokin kiputila. Neitokainen kyllä pinkoo ja painii, minkä jaloistaan pääsee, eikä sen käytöksessä ole muuten ollut mitään outoa, Ja oikean moodin löytyessä aksakin sujuu hienosti! Luulen, että edessä häämöttävät juoksut saavat jo päätä pyörälle ja nenän kohti maata. Tai sitten Viiviä turhauttaa minun heikot ohjaustaitoni.
 |
| Rata oli helppo, mutta PITKÄ |
Tilaisuuden tullessa kohdalle, ajattelin repäistä ja osallistua mölliagilityyn. Yllätys oli positiivinen! Itsehän jäin jo toisella esteellä jälkeen ja Viivi joutui odottelemaan minua näyttämään seuraavaa estettä. Putkille neitokainen irtosi aivan mahtavasti, A oli täydellinen, samoin kuin pituus. Hieman liian nopeana (tai ehkä ohjaaja oli liian hidas) shetlantilainen ehti kiertää muutaman hypyn ympäri ennen kuin ehdin näyttää, mistä suunnasta se kuuluu hypätä. Lopputulos oli minien toinen sija!
Olipas se kivaa! Agility siis. Ihan varmasti tullaan vielä kisaamaan -virallisestikin. Nyt vain toivon, että Viivin into löytyy uudelleen (tänään sitä löytyi vaikka muille jakaa) ja että itse oppisin taitavammaksi ohjaajaksi. JIIHAA! (Kiitos Astalle kuvista!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti