Klag #18

Jo muutaman Klagin ajan olen ollut mukana talkoissa samalla seuraten koirakoiden kirmailua viikonlopun yli erilaisilla agility- ja hyppyradoilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että mekin vielä joskus Viivin kanssa... Ja viime vuonna sitten päätin, että ensi kerralla ollaan valmiita. Ja niin sitten tänä vuonna ilmoitin meidät mukaan kolmelle agilityradalle.

Ajattelin, että saadaan kolme hyvää rataa tehtyä, mutta tuloksia en odottanut. Kepit on meillä aikamoinen epävarmuustekijä, joten niiltä se hylly varmaan tulisi -tai vähintään kielto tai virhepisteitä. Mutta voi hitsi, kun ei sujunut sitten oikein mikään muukaan...

Perjantain rata oli hankala, eikä siitä saanut tulosta muistaakseni kuin yksi mini ykkönen -mutta ei sen puoleen: me ei oltaisi saatu tulosta, vaikka se olisi ollut maailman helpoin. Alussa oli suorassa linjassa hyppy, pituus ja kepit. Viivi hyppäsi hypyn ja pituuden ja rallatteli keppien ohitse, kun en älynnyt sitä jarrutella... Ja siitä se show sitten alkoi. Kepeistä ei tullut sitten yhtään mitään, joten päätin jatkaa rataa suorittamatta niitä loppuun. Muutama hyppy, puomi, hyppy sujuivat (muistaakseni) hyvin, mutta sitten myöhästyin hieman ohjauksesta: Viivi häämäntyi ja tunki nokkansa iiiihanan tuoksuiseen nurmeen... Ja hetki (=ikuisuus) siinä sitten aneltiin ja innostettiin... Kunnes neiti säntäsikin täysillä keinulle, johon innoissani huusin väärän käskyn (kiipeee kiiipeee! Eli A:n/puomin käsky), ja pieni kevyt shetlantilaiseni tippui alas ennen kuin keinu ehti senttiäkään sen painosta laskea... (Me ei olla ikinä ennen tehty lentokeinua. Ei ikinä.) Hetken kai seisoin suu auki ja mietin, että kuoliko se... Mutta ei näyttänyt olevan moksiskaan ja jatkettiin (olisin pahentanut tilannetta jäämällä voivottelemaan): putki,putki, muuri, A... ja renkaan ja viimeisen hypyn ohi (?!?!?!?!) maaliin. Onneksi lentokeinusta selvittiin säikähdyksellä ja keskiviikkona on luvassa hierontaa... Mutta kaikenkaikkiaan tämä rata olisi kyllä saanut jäädä tekemättä. Nyt kun sitä näin jälkikäteen kävin läpi, niin tulihan meidän myös näköjään suoritettua monta estettä ;) Mutta. Äh. Loppuillan vietin talkoillen ja kotona olimme vasta kymmenen jälkeen. Valvoin koko yön miettien, että onko tässä harrastuksessa yhtään mitään järkeä, kun loukkaantumisen riski kuitenkin on olemassa.

Lauantaina meidän ensimmäinen rata oli iltapäivästä. Koko yön oli ollut rankkasade, joten nurmikenttä oli kuin uima-allas lätäköineen, hyllyi ja velloi askeleiden alla. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään, sillä Viivi-neiti on erittäin erittäin vesi-/lika-/ällötysvastainen... Edes nakin voimalla sitä ei saa kastelemaan itseään. Rata oli kuitenkin tosi mukava! Positiivisin mielin siis kokeilemaan. Hyppy, rengas. Renkaalta kielto (sen kanssa ei ole ennen ollut ongelmaa....). Puomi, hyppy, putki, hyppy... ja putki, jonka edessä oli lättäkkö. Ja siihen jäi tämä rata. Millään en saanut hienohelmaa sinne putkeen, joten jatkoimme hylättyä rataa keinulle, joka sujui hienosti (<3). Ja kepeille, jotka uivat lätäkössä... JA NE MENI. Kepit. Lätäkössä. Okei, vika väli jäi välistä, mutta pistetään sen veden piikkiin... Ja kun meidän ongelma on yleensä se toinen väli, joten oli enemmän kuin tyytyväinen! Hyppy, putkelle ei taaskaan voinut, kun se lätäkkö... A, pituus, hyppy. JES! Tai siis eiliseen verrattuna jes! Olin märkä kuin mikä (minähän siis en niitä lätäköitä väistänyt) ja jalat saivat kunnon mutakuorinnan. Loppuilta talkoilua, kunnes vielä yksi startti.

Viimeinen rata oli illalla vasta klo 22 kieppeillä, kun aikataulut olivat menneet aamuisen hässäkän jäljiltä ihan sekaisin (kenttä oli siis ollut aamulla IHAN veden vallassa ja toimistoteltta sortunut vesimäärän jäljiltä, sähköt pois jne....). Olin niin väsynyt, etten tajunnut enää mistään mitään, enkä näinollen kovin innokas aksailemaankaan. Varsinkaan, kun se kenttä oli edelleen vesilätäköiden valtaama. Viimeinenkin rata oli oikein kiva, mutta stoppasi meidän kohdilla kolmannelle hypylle, jossa Viivi kohtasi sen kentän ensimmäisen lätäkön. Siitä ei sitten tullut enää mitään. Otettiin kuivin putki, pari hyppyä, keinu, puomi, pituus ja maaliin. Turhautti. Väsytti. Mutta ainakin neiti tekee kontaktit hienosti, eikä keinu perjantainkaan jälkeen aiheuta kauhua.

Ennen seuraavaa Klagia treenataan siis nurmikentällä niin paljon kuin mahdollista. (En usko, että saan agilitystä kuitenkaan ikinä niin kivaa, että se voittaisi Viivin vesiällötyksen...) Meillä on yleensä agilityä tehdessä tosi kivaa yhdessä, joten tämä viikonloppu oli vähän pettymys, koska tuntui, ettei millään radalla molemmilla ollut hauskaa. Se lauantain ensimmäinen rata nyt oli vähän sinne päin, mutta... Noh, opimmepa jälleen uutta. Sunnuntai meni vielä talkoillen ja kiitin vähäisiä aivosolujani ja onneani siitä, etten ilmoittanut meitä kisaamaan enää viimeiselle päivälle. Huh.

Bye bye AVO!

Me tehtiin se! Kannuksessa maaliskuun 22. päivä (eli vain reilu kuukausi "vanha juttu", uups) selviydyttiin viimeisestä AVO-luokan radasta. Pisteitä ropisi 93/100, sijoituksena 2. Pisteet menivät alun maan nuuskutuksesta ja ei-ihan-yhtäaikaa tehdystä 270:n asteen käännöksestä. Radan suurin jännitysmomentti oli sen pituus, sekä tutustumisessa radalta löydetyt namipalat, joita oli ainakin toistakymmentä... Olin varma, että nameja löytyisi meidän suorituksen aikana vielä jostain (oltiin ekana vuorossa) -ja se olisi sitten siinä.

Nyt kun näitä kisoja on jo jonkin verran takana, luottoni Viiviin on kasvanut hurjasti. Neitonen osaa ja tekee kyllä parhaansa! VOI-luokka saa kuitenkin meitä hetken odotella, sillä oma elämäni on niin kiireistä, ettei meinaa itsekään pysyä tahdissa. Toisipa tämä kevätaurinko lisää energiaa.

Palkintona muumimuki, jota meillä ei vielä ollut!!

Rally-toko, Kannus 12.12.2015

Marin kuva

Jälleen kerran rally-tokoa kisamielessä. Tuomarina toimi Iiris Harju, joka osoittautui tiukaksi, mutta erittäin huumorintajuiseksi henkilöksi. Rata ei vaikuttanut vaikealta, mutta pään siinä kyllä sai pyörälle. Lisäjännityksen toi hallin lattiaan asennettu tekonurmi, joka on minulle ja Viiville entuudestaan tuntematon alusta. Minulla oli etukäteen tunne, että nurmi on varsinainen hajujen tyyssija, eikä Vipetin nokkaa saa siitä millään irti. Käteni tärisivät radalle astuessa ja vielä suorituksenkin aikana. Mutta niin sitä taas mentiin.

Rally-tokoyhdistys

Ja hyvin mentiinkin! Pientä haistelua alun pujottelun ekoilla tötsillä, mutta sen jälkeen Viivi tuijotti minua kuin olisin ollut suuri lihapulla (eli intensiivisesti). Oloni oli rento ja luottavainen: näin Viivin ilmeestä, että nyt tehdään eikä meinata. MAHTAVA nokkaeläin!! Itse mokasin yhteensä kuusi pistettä: kolme ottamalla ylimääräisiä askeleita radan viidennellä kyltillä (avo 43, kuva vieressä) ja kolme jossain muualla, mutta en edelleenkään ole tietoinen missä.

Lopputuloksena saimme 90 pistettä ja sijoituimme jaetulle kolmannelle sijalle! Toisen 90 pistettä saaneen koirakon aika oli kuitenkin meitä nopeampi, joten palkintopaikka meni heille.

Niin se vaihtelee. Kisafiilis nimittäin. Totuus on, että kisamenestys on hyvin paljon kiinni koiran senhetkisestä mielentilasta. Joskus huvittaa, joskus ei. Epäonnistuneen suorituksen jälkeen on hyvä muistaa, että tuurilla ja sattumalla on myös sormensa pelissä. Mutta sitä en kiellä, etteikö olisi mahtava fiilis onnistua!

AVO-luokan tulos

Edellisessä kirjoituksessa "itkin" sitä, kuinka en saa Viiviä oikeaan tunnelmaan rally-kisoissa. Kannuksen 18.10. järjestetyt kisat menivät kuitenkin ihan hyvin  ja olen lopputulokseen tyytyväinen. Kiitos vain kavereille, jotka myötäelivät kanssani kisajännitystä!

Myönnettäköön nyt kuitenkin, että päivän jännittävin osuus taisi olla se, että ajoin ensimmäistä kertaa yksin pitkän matkan. Yhteensä 80 kilometriä maantietä, rajoituksena 80km/h ja 100km/h. Meinasi vähintään taju lähteä, kun autoa käynnistelin kotipihassa. Olin varma, että ellei eteeni matkan varrella hyppää hirvi, niin sitten vähintäänkin möhköfantti tai kaksi. Tai että auto sammuu kesken kiihdytyksen ja joku ajaa perääni... Mutta ehei, meikä on ammattilainen auton ratissa jo (mitä nyt yritin vapaalla kaasuttaa liikenneympyrässä.. Mutta siitä ei puhuta).

Mutta, takaisin asiaan! Rata vaikutti mukavalta, tosin piiiitkältä. PLUS siinä oli meille hankala liike: istumisesta seisomaan. GLUPS. Onnistumisprosentti ei ole satasen luokkaa kyseisessä liikkeessä...

Hannele Pirttimaa, 18.10 Kannus

Kisapaikalla olin hyvissä ajoin, pissatin Viivin ja laitoin autoon odottelemaan. Rataantutustumisen jälkeen katselin kisasuorituksia, kunnes hain Viivin n. 20min ennen meidän omaa suoritustamme. Kokeilimme muutamaa liikettä, mutta lähinnä syöttelin kanaa ja tehtiin helppoja temppuja. Viivi oli oikein asialla, mutta yritin olla innostamatta liikaa. Juuri ennen omaa suoritusta, menimme kehän laidalle odottamaan ja palkkasin kontaktia. Tässä vaiheessa en enää temputellut tai mölissyt turhia.

Rata sujui hyvällä meiningillä ja se näytti jopa ihan suht. hyvältä! Alun pujottelussa Viivi vähän haisteli maata ja sitä piti kannustaa mukaan, mutta muuten neiti oli oikein asialla ja innoissan! Pieniä virheitä tuli siitä, kun Viivi istuessa hypähti niin, että koski minua käteen kuonolla (tämä toistui ainakin kolmessa liikkeessä). Lopun spiraali oli sijoitettu hallin ulko-oven lähelle, josta rämppäsi juuri sillä hetkellä ihmisiä ja koiria, joista jollekin Viivi päätti alkaa haukkua. Haukku jatkui melkein koko spiraalin ajan ja jouduin hyssyttelemään... Tämä jäi harmittamaan.

Mutta lopputulos 83/100. Ihan jees! En ole oikein tietoinen, mistä kaikesta virheitä tuli, sillä kisajännitys sai unohtamaan mitä siellä radalla ihan tarkalleen ottaen tapahtui. Tiedän, että treeneissä pystymme pisteellisesti paljon parempaan, mutta en valita. Pääasia, että jäi hyvä mieli! Nyt tuntuu myös helpommalta lähteä tavoittelemaan seuraavaa tulosta. Kyllä se tästä! :)

Agia ja vieraita

Viime torstaina osallistuimme Viivin kanssa mölliagilityn hyppy- ja agilityratoihin Pietarsaaressa. Radat eivät olleet mitään kymmenen esteen mittaisia, vaan mielestäni tavallista möllitasoa haastavampia. Viivi veti kuitenkin homman kotiin hienosti, ohjaaja ei niinkään. Molemmista radoista tuloksena HYL omien mokieni johdosta! Hyppyradalla keskityin odottamaan Viiviä putkesta ja salama-koira ryntäsi sieltä nopeammin kuin luulin... Pasmathan siinä meni sekaisin... Ja ohjasin väärälle hypylle. Agilityradallakin myöhästyin ohjaamaan suoran putken jälkeiselle hypylle, tein jotain omituista käsi ojossa, ja Viivi teki hyppyyn takakierron. Ehkä neito oli päättänyt suoran hypyn olleen ihan liian helppo, hahah.

Note to self:
- älä juokse kokoajan käsi ojossa
- älä hidastele lähdössä turhaan
- JUOKSE
- JUOKSE LUJAA

Puomille on nyt saatava hiukan nopeutta lisää (se oli meidän bravuurimme, mutta jostain syystä Viivi alkanut hidastella ja varmistaa minulta, saako tätä pitkin nyt varmasti kiivetä?!). Varmuutta tarvitaan myös keinulle. Ja keppien treenaus on ihan puolitiessä... Muuten hommaa onkin lähinnä ohjaajalla. Tähtäyksenä olisi kisata kotikisoissa ensi kuun puolessa välissä, mutta saa nähdä. Katsotaan miten keppien kanssa alkaa sujua.

Lopuksi hieman kuvasaldoa Sannan ja Taavi-sheltin vierailusta tänne harmaaseen Kökkölään. Seikkailimme yhdessä metsässä shelttijengillä  (Mari,&Kasper&Oliver, Sanna&Taavi sekä minä&Viivi). Kuvat ovat kaikki Sannan napsaisemia! (Ja Viivin karvatilanne on tällä hetkellä erittäin niukka!)

Taavi <3

Oliver <3

Kasper <3

Diipadaaba, liibalaaba

Viikot vierii hurjaa vauhtia. Kesäpäiviä ollut vasta yksi. Toivottavasti saataisiin vielä vähän helteitä elokuulle.

Olemme viettäneet hiljaiseloa harrastusrintamalla. Osallistuimme rally-tokokisoihin (eka AVO), joka meni plörinäksi. Neitosta ei kiinnostanut tehdä yhteistyötä, lähinnä katsella ympärilleen ja vähän jolkotella edelläni. Kaksi kympin virhettä (ylimäärinen pyörähdys, rintamasuunnan rikkoutuminen) ja sehän oli siinä. Treeneistä on ollut taukoa muutama viikko, sillä on seuramme perinteinen kesäloma. Kun treenit jälleen pölähtävät käyntiin, kuvioihin astuu uutena aluevaltauksena nose work!

Viime viikolla piipahdimme mätsäreissä saaden sinisen nauhan ja sijoittumatta. Nauhakehä meni sen verran hienosti, että olisin meille sijoittumisen suonut, mutta...  Kaikkea ei voi saada.

Tänään olimme agility-koulutuksessa harjoittelemassa valssia. OLI AIVAN HUIPPUA! Agility on tullut meidän elämäämme jäädäkseen, se on varmaa! (Niin kauan kuin se on molemmista näin kivaa!) Ensi viikolla mahdollisesti tiedossa meille toiset möllit.

Isoimpana asiana tässä on varmaan ollut viime viikolla tehty muutto. Nyt meillä on Viivin kanssa vähän enemmän tilaa hengittää -ja hallikin on peräti puoli kilometriä lähempänä (hehheh). Viivi on tykästynyt uuteen asuntoon kovasti, sillä nyt kiusanamme ei enää ole kerrostaloasunnon rappukäytävästä kuuluva jatkuva melu ja pauke.

Pitkään mielessä muhinut ajatus toisesta sheltistä alkaa tuntua päivä päivältä ajankohtaisemmalta. Olisi aivan ihanaa, että Viivillä olisi kaveri, joka puhuu samaa kieltä!

Lämpimiä päiviä odotellessa muutama Marin nappaama kuva...

Koiran elekielestä voi päätellä yhtä ja toista.

"Hyi saasta..."

Tokotreenit takapihalla. Viivi, Kasper, Oliver, Seri, Keiju.

Kisaonni kadoksissa

Viime viikonloppuna osallistuimme oman seuramme möllitokoon. Aiemmat möllitokoilut ovat tuottaneet ykköstulokset, vaikka paikkamakuu on epäonnistunut joka kerta... Reilun minuutin jälkeen Viivi nousee ylös, hiipii kohti minua pari askelta ja jää seisomaan. Ja niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Mikä siinä oikein on?? Treeneissä liike on pomminvarma. Treenien matka on kuitenkin usein hieman lyhyempi. Voisiko vastaus piileä muutamassa metrissä?

No, ei mennyt loppukaan ihan niin kuin piti. Liikkeestä maahan (bravuurimme) meni nollille, kun neitonen kiinnostui juuri käskyni aikaan reitillemme osuneesta valkoisesta kivestä. Käsky meni ohi korvien, ja Viivi jäi paikalleen seisomaan. Hypyssä jouduin käskemään kahdesti ennen kuin Viivi teki liikkeen, mutta silloin sentään puhtaasti.

Yleisvaikutelmaksi saimme kuitenkin 10, emmekä turhaan! Viivi oli asialla, eikä karkaillut mihinkään liikkeiden välissä. Neito tuli selvästi kehään tekemään töitä yhdessä minun kanssani. Tässä on tapahtunut huima parannus. Olen tosi ylpeä!

Isäni oli ensimmäistä kertaa paikalla katsomassa, kun tokoilimme. Siksi olisi ollut kiva onnistua paremmin... Mutta uskonpa, että vanhempieni vierailu oli saanut Viivin niin väsyneeksi, että keskittymisen herpaantuminen oli odotettavissa.

Eilen meidän oli tarkoitus korkata AVO-luokka rally-tokossa, kunnes säiden haltija pilasi suunnitelmat. Odottelimme kisapaikalla n. 2h, mutta armoton tuuli heitteli esteet ja kyltit pitkin poikin, ja lopulta kisat jouduttiin siirtämään 40 kilometrin päähän sisähalliin. Se tarkoitti aikataulun venymistä vähintään kolmella tunnilla. Niinpä meiltä jäi valitettavasti kisat kisaamatta, sillä illemmalle oli muita menoja. Better luck next time...

Tavoitteita

Ajattelin laittaa ylös tavoitteita tälle vuodelle. Blogit ovat nyt näitä täynnä, mutta haluan tehdä tämän ihan itseäni varten tännekin. On kiva vähän miettiä, että mitä tulevana vuonna voisi saavuttaa... Ja katsella sitten taas vuoden lopussa miten kävi. Nämä mitkään eivät ole mitään "pakkopakkoja", vaan ajatuksia siitä, mitä olisi mukava saavuttaa ja kokeilla.

Viivi
- Korkataan viralliset toko-kisat ja suoritetaan TK1 ennen sääntöjen muuttumista. Salaisena haaveenaa ykkösruusuke, mutta mutta....
- Ainakin yksi AVO-rally, toivotavasti enemmän. RTK2 olisi tietysti mukava saavuttaa, mutta tästä ei oteta tänä vuonna mitään paineita. Haluan enemmän keskittyä kasaamaan TK1:n kokoon. Ehkä sitten elokuusta lähtien keskitymme rallyyn, kun tokon säännöt muuttuvat?
-Temppuja temppuja!
- Ainkakin yhdet agi-epikset!
- Hieman monipuolisempi ruokavalio, mukaan enemmän raakaa
- Keskitytään pitämään hyvää huolta lihaksista: alku- ja loppuverryttelyjä, venyttelyä jne. Yritetään keksiä, miksi takapää menee niin helposti jumiin... Yritän päästä edes jollekin lyhyelle kurssille koirahierontaa koskien
-Paljon koirakavereita ja metsässä lenkkeilyä!
-Sisarusten taapamista
-uusien erirotuisten ja -kokoisten koirien kanssa leikkiminen
-Noutokapulajuttuja 
-Näyttelystä edes EH...
-ERKKARIT!
-Haukkuminen pois...
-Lepoa, rentoutumista, rapsuttelua

Minä
-Lupaan pitää itsestäni hyvää huolta, syödä monipuolista ruokaa (jäätelöä unohtamatta! ;) ) ja kohottaa fyysistä kuntoa. Jaksaisi pysyä agissa koiran mukana...
-Käydä vapaaehtoistyössä vanhainkodissa
-Kokeilla pilatesta/body balancea/joogaa
-olla stressaamatta liikaa koulusta tai mistään muustakaan...
-Pysyä positiivisena
-Käydä autokoulu?
(-Edetä pennunhankinnassa ajatuksesta konkreettisempiin toimiin?? Varmistua siitä, koska olisi hyvä aika, mistä/mistä yhdistelmästä pentu ja missä vaiheessa Viivi olisi valmis jne...)
-Uusi asunto
-LUPAAN PESTÄ VIIVIN HAMPAAT USEAMMIN KUIN KERRAN VIIKOSSA! Ainakin yritän muistaa...
-Pitää extra-hyvää huolta rakkaasta karvaturrista <3

Näitähän keksis... No, saa nähdä miten käy, mutta ainakin omat tavoitteeni on suhteellisen helppoja toteuttaa. Nyt vaan iloisilla mielillä uutta vuotta kohti!

RTK1

Pari viikkoa sitten osallistuimme Viivin kanssa Kannuksen rally-toko -kisoihin. Kisat olivat kolmannet, joihin osallistuimme (niille, jotka eivät tiedä rallystä, luokkanousuun tarvitaan kolme hyväksyttä suoritusta). Tunsin siis hieman paineita onnistua: luokkanousu olisi hieno juttu! ALOsta AVOon tarkoittaisi sitä, että radalla ei enää tarvitsisi käyttää talutinta. Minulle taluttimen kanssa sählääminen on ollut ehkä se radan haastavin osio, eli odotan innolla siitä luopumista.

Rata ei ollut vaikea, mutta en saanut viritettyä Viiviä oikein kisatunnelmaan. Karvakuono kävi ylikierroksilla ja oli aivan liian innokas radalle astellesamme. Niinpä mokasimme kylteistä helpoimman: ISTU. Jouduin uusimaan sen kahdesti, sillä Viivi tarjosi itsepintaisesti maahanmenoa, Viimeisellä yrityksellä vaihdoin käskysanan  ("istu") "sivuun", joka toimi. Loppurata menikin paremmin lukuunottamatta kylttiä, jossa piti edestä kiertää vasemmalta sivulle. Viivi lähti kiertämään minut oikealta puolelta (oli liian innoissaan ja oltiin kerrattu juuri oikealta kiertoa) ennen kuin ehdin edes antaa minkäänlaista käskyä. Uusintoja ei ollut jäljellä, joten jatkoimme eteenpäin. Varsinkin lopun pujottelu juosten meni upeasti!

Kahdesta isosta mokasta huolimatta pääsimme siis läpi ja saimme RTK1n! Kokonaispistemäärästä vähennettiin myös 2 pistettä muutaman haukahduksen takia. En ollut tyytyväinen pistemäärään, sillä tiedän että pystyisimme paljon parempaan, Ja jostain syystä jännitys valtasi minut radalla täysin! Suorituksessamme oli kuitenkin paljon positiivista. Viivin kanssa on ihana tehdä yhdessä, neiti nauttii kovin <3

 Suuntana AVO!

Toinen hyväksytty

Sunnuntaina 12.10 oli aika mitellä rally-tokossa ja hankkia toinen hyväksytty tulos alokasluokasta. Olin kuumeessa kolmatta päivää (ja aika tillintallin). Edellinen päivä oli mennyt seuramme tokokisojen kanttiinissa palellen. Sängystä ylös buranan voimalla ja haasteita kohti!

Ratapiirros

Rata oli pitkä. TOSI pitkä. Se oli ensimmäinen ajatus. Koska kilpailu järjestettiin sisätiloissa, pelkäsin, että kumimattoon tarttuneet hajut veisivät Viivin aivan mennessään. Emme ole ikinä edes treenanneet lämpimässä hallissa aiemmin...

Jouduimme odottamaan useita tunteja ennen omaa vuoroamme. Muiden koirakoiden selvittäessä rataa ilman kummallisempia haisteluita, aloin uskoa omiinkin mahdollisuuksiimme. Eiköhän me läpi päästä! Viivin mielentila oli mahtava suoritusta ajatellen.

...Ja hyvinhän se meni! Olin aivan liekeissä suorituksen jälkeen. Yhden kyltin uusimme ja spiraalissa neidin huomio karkasi hetkeksi vähän muualle, mutta muuten ajattelin ratamme olleen melko puhdas. Tärkeintä oli, että molemmat tekivät hyvällä mielellä! Odotin pistesaaliiksi vähän reilua 90:tä pistettä. Mutta toisin kävi! Lopullinen tulos olikin 78 pistettä. Liikkeessä, jossa koiran piti kiertää edestä ohjaajan taakse ja sivulle, Viivi pyörähti ylimääräisen ympyrän oman akselinsa ympäri. Tästä 10 pisteen rokotus! Lisäksi joukossa oli muutama taluttimen kiristyminen, joita en ollut itse rekisteröinyt ollenkaan. Itse huomaamistani pikkumokista pisteitä oli otettu enemmän kuin ajattelin.

Mutta niin kuin totesin, tärkeintä että suorituksesta jäi hyvä mieli ja läpi päästiin. Vielä yksi hyväksytty ja AVOssa ollaan! Ja päästään vihdoin eroon siitä hiivatin taluttimesta... Olenko ainoa, joka osaa sotkea itsensä ja koiransa siihen??!