Joulu saapuu jokaiselle

Tänään käy matkamme vanhempieni luokse ja sieltä Ruotsiin joulua viettämään. Viivi on jo tottunut matkaaja, joten siltä osin olen varma, että matka tulee sujumaan. Nyt on aika ottaa pieni tauko agilitystä ja hallilla notkumisesta, mutta joululoman projektiksi ajattelin ottaa muutaman rally-tokojutun.

HYVÄÄ JOULUA!

Lokakuu

Yrjö kylässä

Tämä tapahtui jo reilu kuukausi sitten, mutta kun täällä ei ole niin kovin aktiivisesti ehtinyt käydä... Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan!

Jouduimme tekemään pienen visiitin eläinlääkärille Viivin kanssa. Raukka alkoi aivan yllättäen oksentaa erään maanantai-illan ja yön aikana. Vip söi ja joi ja oli muutenkin normaali itsensä, mutta oksennuksia tuli sen verran monta, että olin tosissani huolissaan. Jossain vaiheessa melko myöhään illalla/yöllä aloin jo viestitellä kavereita läpi epätoivoisesti vertaistukea ja neuvoja vailla ja diagnoosejakin tuli vaikka ja mitä... Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain jokin ohimenevä mahapöpö.  Tiistai-aamuna nimittäin soitin lääkärille (koko yö valvottu ja mm. pyykätty lakanoita, kun eräs nimenltämainitsematon päätti hypätä minun sänkyyni oksentamaan). Lääkäri halusi meidät käymään, tutki ja pisti pari piikkiä: pahoinvoinninestoa ja antibioottia. Viivi sai neljän päivän antibioottikuurit ja ohjeet paastota iltaan saakka sekä lisätä ruokintaa todella maltillisesti. Pienen koiran nälkää oli raastaava seurata seuraavat pari päivää ja virtaakin oli selvästi vähemmän kuin yleensä. Mutta voi sitä iloa, kun kuppiin alkoi ilmestyä kunnon sapuskaa ja vatsa täyttyä! Neito vaikutti hieman loukkaantuneen minulle tästä paastosta johtuen, mutta tie Viivin sydämeen käy sen vatsan kautta, ja ruokinnan lisääntyessä kelpasi jälleen paremmin minunkin hellyydenosoitukseni ;) Rakas on hän <3

Klag #18

Jo muutaman Klagin ajan olen ollut mukana talkoissa samalla seuraten koirakoiden kirmailua viikonlopun yli erilaisilla agility- ja hyppyradoilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että mekin vielä joskus Viivin kanssa... Ja viime vuonna sitten päätin, että ensi kerralla ollaan valmiita. Ja niin sitten tänä vuonna ilmoitin meidät mukaan kolmelle agilityradalle.

Ajattelin, että saadaan kolme hyvää rataa tehtyä, mutta tuloksia en odottanut. Kepit on meillä aikamoinen epävarmuustekijä, joten niiltä se hylly varmaan tulisi -tai vähintään kielto tai virhepisteitä. Mutta voi hitsi, kun ei sujunut sitten oikein mikään muukaan...

Perjantain rata oli hankala, eikä siitä saanut tulosta muistaakseni kuin yksi mini ykkönen -mutta ei sen puoleen: me ei oltaisi saatu tulosta, vaikka se olisi ollut maailman helpoin. Alussa oli suorassa linjassa hyppy, pituus ja kepit. Viivi hyppäsi hypyn ja pituuden ja rallatteli keppien ohitse, kun en älynnyt sitä jarrutella... Ja siitä se show sitten alkoi. Kepeistä ei tullut sitten yhtään mitään, joten päätin jatkaa rataa suorittamatta niitä loppuun. Muutama hyppy, puomi, hyppy sujuivat (muistaakseni) hyvin, mutta sitten myöhästyin hieman ohjauksesta: Viivi häämäntyi ja tunki nokkansa iiiihanan tuoksuiseen nurmeen... Ja hetki (=ikuisuus) siinä sitten aneltiin ja innostettiin... Kunnes neiti säntäsikin täysillä keinulle, johon innoissani huusin väärän käskyn (kiipeee kiiipeee! Eli A:n/puomin käsky), ja pieni kevyt shetlantilaiseni tippui alas ennen kuin keinu ehti senttiäkään sen painosta laskea... (Me ei olla ikinä ennen tehty lentokeinua. Ei ikinä.) Hetken kai seisoin suu auki ja mietin, että kuoliko se... Mutta ei näyttänyt olevan moksiskaan ja jatkettiin (olisin pahentanut tilannetta jäämällä voivottelemaan): putki,putki, muuri, A... ja renkaan ja viimeisen hypyn ohi (?!?!?!?!) maaliin. Onneksi lentokeinusta selvittiin säikähdyksellä ja keskiviikkona on luvassa hierontaa... Mutta kaikenkaikkiaan tämä rata olisi kyllä saanut jäädä tekemättä. Nyt kun sitä näin jälkikäteen kävin läpi, niin tulihan meidän myös näköjään suoritettua monta estettä ;) Mutta. Äh. Loppuillan vietin talkoillen ja kotona olimme vasta kymmenen jälkeen. Valvoin koko yön miettien, että onko tässä harrastuksessa yhtään mitään järkeä, kun loukkaantumisen riski kuitenkin on olemassa.

Lauantaina meidän ensimmäinen rata oli iltapäivästä. Koko yön oli ollut rankkasade, joten nurmikenttä oli kuin uima-allas lätäköineen, hyllyi ja velloi askeleiden alla. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään, sillä Viivi-neiti on erittäin erittäin vesi-/lika-/ällötysvastainen... Edes nakin voimalla sitä ei saa kastelemaan itseään. Rata oli kuitenkin tosi mukava! Positiivisin mielin siis kokeilemaan. Hyppy, rengas. Renkaalta kielto (sen kanssa ei ole ennen ollut ongelmaa....). Puomi, hyppy, putki, hyppy... ja putki, jonka edessä oli lättäkkö. Ja siihen jäi tämä rata. Millään en saanut hienohelmaa sinne putkeen, joten jatkoimme hylättyä rataa keinulle, joka sujui hienosti (<3). Ja kepeille, jotka uivat lätäkössä... JA NE MENI. Kepit. Lätäkössä. Okei, vika väli jäi välistä, mutta pistetään sen veden piikkiin... Ja kun meidän ongelma on yleensä se toinen väli, joten oli enemmän kuin tyytyväinen! Hyppy, putkelle ei taaskaan voinut, kun se lätäkkö... A, pituus, hyppy. JES! Tai siis eiliseen verrattuna jes! Olin märkä kuin mikä (minähän siis en niitä lätäköitä väistänyt) ja jalat saivat kunnon mutakuorinnan. Loppuilta talkoilua, kunnes vielä yksi startti.

Viimeinen rata oli illalla vasta klo 22 kieppeillä, kun aikataulut olivat menneet aamuisen hässäkän jäljiltä ihan sekaisin (kenttä oli siis ollut aamulla IHAN veden vallassa ja toimistoteltta sortunut vesimäärän jäljiltä, sähköt pois jne....). Olin niin väsynyt, etten tajunnut enää mistään mitään, enkä näinollen kovin innokas aksailemaankaan. Varsinkaan, kun se kenttä oli edelleen vesilätäköiden valtaama. Viimeinenkin rata oli oikein kiva, mutta stoppasi meidän kohdilla kolmannelle hypylle, jossa Viivi kohtasi sen kentän ensimmäisen lätäkön. Siitä ei sitten tullut enää mitään. Otettiin kuivin putki, pari hyppyä, keinu, puomi, pituus ja maaliin. Turhautti. Väsytti. Mutta ainakin neiti tekee kontaktit hienosti, eikä keinu perjantainkaan jälkeen aiheuta kauhua.

Ennen seuraavaa Klagia treenataan siis nurmikentällä niin paljon kuin mahdollista. (En usko, että saan agilitystä kuitenkaan ikinä niin kivaa, että se voittaisi Viivin vesiällötyksen...) Meillä on yleensä agilityä tehdessä tosi kivaa yhdessä, joten tämä viikonloppu oli vähän pettymys, koska tuntui, ettei millään radalla molemmilla ollut hauskaa. Se lauantain ensimmäinen rata nyt oli vähän sinne päin, mutta... Noh, opimmepa jälleen uutta. Sunnuntai meni vielä talkoillen ja kiitin vähäisiä aivosolujani ja onneani siitä, etten ilmoittanut meitä kisaamaan enää viimeiselle päivälle. Huh.

Kesävauhdissa

Viikot vierii. Touko- ja kesäkuu menivät työharjoittelussa, kesäkuu koulutehtäviä väsätessä ja työkeikkaa tehdessä ja sama meininki jatkuu loppukesän. Vietinpä hienon viikon Kennelliiton suurleirin leiriohjaajanakin kesäkuun lopussa! Kaikki vapaa-aika on kulunut Viivin kanssa metsässä tai treenatessa agilityä/nose workia/rally-tokoa tai kouluttaessa omaa rally-ryhmää. Ensi viikonloppuna meillä on tiedossa kolme agility-starttia oman seuran Klag-kisoissa. Kepit ovat edelleen se epävarmuustekijä, mutta kisathan ovat parasta treeniä!

Olen käyttänyt paljon iltoja lukien ja opiskellen koiran rakennetta ja monia rakennekuvia on tuhrittu Paintilla viivoja piirrellessä. Nälkä kasvaa syödessä ja kiinnostus lisääntyy jatkuvasti... Keväällä kävin kasvattajan peruskurssin (en muista, olenko siitä täällä maininnut) ja ehkä joskus, hyvin pitkän ajan päästä, voisin harkita kasvattamista. Tällä hetkellä tietoa ei vielä tarpeeksi.

Viivi voi hyvin ja on nälkäinen 24/7. Turkki tippuu ja välillä tuntuu, että olen meistä se karvaisempi osapuoli. Pohjavillan rapistessa olen kuitenkin yllätyksekseni huomannut, että neitosen päällikarva alkaa olla jo huomattavasti pidempää ja tuuheampaa kuin aiemmin. Tuleekohan mun sporttiturkista sittenkin vielä joskus oikea kettupuuhka...

(c) Mari Hannuksela
(yhyy, takajalat huonosti)

3 Vuotta Nuori

(C) Katriina Mäenpää

(C) Katriina Mäenpää

Jännää tämä ajan kulku. Minusta tuntuu, että Viivi on ollut kanssani aina -oliko aikaa ennen sitä? Nyt tämä karvakorva täytti kuitenkin vasta kolme vuotta (21.5.2016).

V alloittava
I  hana
I  ilimato (joka jutussa mukana ;) )
V iksu
I  loinen
              ....sellainen on meidän Viivi <3 Kaikista rakkain ja tärkein.

Helatorstain agilityKISAT

Toiset viralliset kisat, kolmas virallinen startti. Tavoitteena lähteä hakemaan kokemusta ja suorittaa ne pirun kepit paremmin kuin viimeksi! (Takana neljän kerran pujottelukurssi Koirakoulu Vireessä, josta ollaan saatu intoa ja motivaatiota kepeille.)

Kisat olivat täällä koti-Kokkolassa, oman seuran järjestäminä ja tutulla kentällä. Päivä oli mitä mainioin: paljon aurinkoa, vähän tuulta, sopivasti lämpöä. Ratoja olisi ollut tarjolla kaksi, mutta ilmoitin meidät vain B-agiradalle. Tuomarina Anders Virtanen.

Rata oli ihan mukava, sisälsi kaikki muut esteet paitsi renkaan. Siinä oli muutama ansakohta, joita jännitin etukäteen: pituudelta putkeen, kun hyppy olisi ollut enemmän tarjoilla, hieman hankalasta kulmasta kepeille ja lopussa puomilta putkeen, kun hyppy olisi taas ollut enemmän linjassa. Nämä vaikeat hyppy-putki -erotteltuhan meni kuitenkin juuri niin kuin pitikin, mutta ohjaaja unohti ohjata koiransa suoralle hypylle?! Viivi näppäränä tarjosi takakierron ja sehän oli sitten HYL. Täysin oma moka. Tästä olisi sitten pitänyt jatkaa kepeille, mutta hämmentynyt ohjaaja aiheutti sen, että Viivi alkoi haistella maata... Hetken ajattelin, että noniin, ei tästä tule enää mitään. Mutta otin neidin haltuun ja ohjasin kepeille... JA NE MENI. HIENOSTI. Ekstaasissa maaliin! Meidän tavoite suoritettu!