Kynttilä pyhäinpäivänä siskon muistolle

Meitä sisaruksia pentueessa oli yhteensä seitsemän: viisi tyttöä ja kaksi poikaa. Minä olin pentu numero neljä. Sinä Sinna, hieman minua vanhempi, pentu numero kolme. Muutit uuteen kotiisi lähelle minun "mummolaani." Se oli onni! Tapasimme jo pian meidän kotiutumisiemme jälkeen kunnon painien merkeissä! Muistatko, kuinka kivaa meillä oli? Vaikka olit melkein puolet pienempi (ja kuvassa pahasti alakynnessä), olit kova vastus...

Meillä oli niin hurjan hauskaa aina, kun tapasimme. Sinä olit hurahtanut agilityyn ihan täysin. Teidän olohuoneeseenkin oli rakennettu katuharjoista ja ties mistä vempeleitä kepit. Kisoissa teit nollaratoja ja voitit kokeneemmatkin konkarit. Ja silloin kerran kun oltiin teillä kylässä, käytiin teidän agility-hallilla ja näytit kuinka hienosti rataa kuuluu mennä! Yritin myös, ja olihan se kivaa... Mutta vasta nyt olen alkanut päästä koko lajista jyvälle.

Me taidettiin olla luonteiltamme aika erilaiset. Ja eri kokoisetkin. Mutta kyllä meidät siskoksiksi ulkonäöstä tunnisti, ainakin sitten vähän vanhempana. Ei meidän tarvinnut ikinä tavatessa muistella, että kuka tuo toinen olikaan... siskohan se siinä!

Meillä oli suunnitelmia. Piti nähdä, yökyläillä. Teidän pihalle kuulemma ostettiin omat agility-esteetkin! Minun piti tulla niitä testaamaan. Olisit näyttänyt ja opettanut... Oltaisiin yhdessä juostu ja pidetty hauskaa. 

Olisitpa kertonut, että kaikki ei ollut hyvin... Jos sairautesi olisi huomattu aiemmin, ehkä sinua oltaisiin voitu auttaa ja olisit voinut elää hieman pidempään... Tiedän, että sinua ei olisi voitu parantaa. Mutta olisiko sinulle voinut antaa lisäaikaa?

Niin yllättäen se kävi, että en ehtinyt hyvästellä. Sisko-rakas, minulla on sinua ikävä.